Taktinen ääni Lipposta vastaan – mutta kenelle?

Sopivan ehdokkaan löytäminen presidentinvaaleissa on minulle vaikeaa. Ajatusmaailmani on nimittäin sen verran keskimääräisestä vinksallaan, että siedettävät vaihtoehdot ovat harvassa. Eduskuntavaalit ovat helpompi tapaus, koska niissä on ehdolla valtavirtamielipiteistä poikkeaviakin ehdokkaita (kuten viime vaaleissa äänestämäni Jouni Flemming), mutta esimerkiksi nyt tarjolla olevista kahdeksasta ehdokkaasta en voi sanoa kenenkään olevan edes lähellä omaa arvomaailmaani.

Lähinnä kannatan Sauli Niinistöä. Olen hänenkin kanssaan monista asioista eri mieltä, mutta hän on mielestäni ehdokkaista parhaiten presidentin tehtävään sopiva. En silti haluaisi äänestää Niinistöä ensimmäisellä kierroksella, sillä jokainen tietää, että hän pääsee toiselle kierrokselle sataprosenttisen varmasti (ellei nyt jotain täydellisen odottamatonta tapahdu). Ajattelinkin ensimmäisellä kierroksella keskittyä äänestämään niin, että inhokkiehdokkaani ei ainakaan pääse jatkoon.

Tämä ehdokas on Paavo Lipponen. Lipponen edustaa kaikkea sitä, mikä minua suomalaisessa politiikassa pännii. Hän ei edelleenkään tunnu näkevän EU:ssa pienintäkään vikaa, vaikka koko kyhäelmä on romahduksen partaalla ja Suomi maksaa sydänverellään ulkomaisten pankkien pelastamisesta. Hän ylenkatsoo kansanvaltaa ja edustaa tympeintä pakkoruotsifanatismia. Kaiken kaikkiaan Lipposen autoritaarinen sosialismi on mahdollisimman kaukana omasta maailmankuvastani.

Lipposen ja Niinistön jälkeen jäljelle jää kuusi ehdokasta. Kaksi heistä tippuu automaattisesti pois.

Eva Biaudet on mielestäni koko vaalien turhake numero yksi. Hänen merkittävin poliittinen ansionsa on se, että hyväsisarverkosto junaili hänet vähemmistövaltuutetuksi muodollisesti epäpätevänä usean pätevän ehdokkaan nenän edestä, eikä tämä varsinaisesti paranna kuvaani hänestä. Myös nettisensuurivaatimukset ovat vielä muistissa, enkä todellakaan halua nähdä Suomen ykkösvirkaan valittavan henkistä Stasin agenttia.

Paavo Arhinmäen tiputtaminen on yhtä helppoa, sillä minä en kuunaan äänestäisi tunnustavaa sosialistia yhtään mihinkään. Muita perusteluja ei oikeastaan tarvita.

Loput neljä ehdokasta, Timo Soini, Paavo Väyrynen, Pekka Haavisto ja Sari Essayah sen sijaan ovat kaikki sellaisia, joita voisin kuvitella äänestäväni.

Näistä Essayah putoaa ensimmäisenä pois. Minulla ei ole hänestä juurikaan pahaa sanottavaa, hän vaikuttaa hyvinkin järkevältä ja luottamusta herättävältä henkilöltä, mutta hänellä ei yksinkertaisesti ole edes teoreettisia mahdollisuuksia kakkostilaan. Hänelle annettu ääni olisi tavallaan hukkaan heitetty, sillä hän, toisin kuin muut kolme, ei pysty kampittamaan Lipposen matkaa toiselle kierrokselle.

Jäljelle jäävät siis Soini, Haavisto ja Väyrynen. Jokaisella heistä on hyvät ja huonot puolensa.

Soinin ansioksi luen ilman muuta hänen euroskeptisyytensä. En minä periaatteesta ole EU:ta vastaan – päin vastoin, kannatan lämpimästi kaupan esteiden purkamista ja ihmisten ja tavaroiden liikkumisen helpottamista – mutta nykyunionista on muodostunut pikemminkin ihmisten vapautta rajoittava kyttäys- ja holhontamekanismi kuin kansalaisoikeuksia lisäävä toimija. Näkisin mielelläni Niinistöä vastassa jonkun EU:hun kriittisesti suhtautuvan, ja tältä kannalta Soini olisi ihan hyvä vaihtoehto. Ongelmallista on kuitenkin se, että Soini on vanhoillinen, aborttia vastustava katolilainen, ja näin varsin kaukana omasta sekulaariliberaalista maailmankatsomuksestani.

Väyrysen ansiot ovat aika lailla samat kuin Soinin. Hänenkin kampanjansa keskittyy euroskeptisyyteen, mikä miellyttää minua, ja lievästä omituisuudestaan huolimatta hän on kuitenkin sympaattinen hahmo. En kuitenkaan kauheasti innostu siitä, että maamme johtoon valittaisiin joku YYA-poliitikko. Neuvostoliitto ei ollutkaan ikuinen naapurimme, ja toivoisin suomettumisen aikojen olevan pikku hiljaa ohitse. Lisäksi Väyrynen kannattaa maamme todellista murheenkryyniä eli kepulaista aluepolitiikkaa, mistä pitää kirjata pitkä miinus.

Haavisto vaikuttaa persoonana hyvin miellyttävältä. Hän on ilmeisen diplomaattinen henkilö, mikä ilman muuta on suotavaa edustustehtävässä toimivalle. Lisäksi hän pystyy suhtautumaan asioihin maltillisesti, eikä hän tietääkseni erityisemmin ole vaatinut eri mieltä olevien vaientamista. Ongelmaksi nousee se, että minulla ja Haavistolla on loppujen lopuksi aika vähän samoja mielipiteitä. Haavisto on kuitenkin punavihreä, ja minä en ole sitä vähääkään.

Valinta on aika vaikea. Soinilla ja Väyrysellä on selviä vahvuuksia, mutta heillä on vähintään yhtä selviä heikkouksiakin. Haavistolla ei ole valtaisia miinuksia, muttei hänellä juuri ole plussiakaan. Ehkä äänestän sitä, joka viimeisissä gallupeissa on vahvimmilla.

Tai sitten heitän kruunaa ja klaavaa.