Persut, demarit, kepu - mikä tippuu?

Hesari julkaisi viime viikon tiistaina uudet puoluekannatusluvut, ja kannatuskäyrät ovat varsin erikoisessa asennossa. Kokoomus on aivan omassa kastissaan 24 prosentissa, ja demarit, persut ja keskusta ovat käytännössä tasoissa vähän 16 prosentin paremmalla puolella. Näihin prosentteihin sisältyy tietysti presidentinvaalien toisen kierroksen vaikutus, sillä kokoomuksen lisäksi myös vihreät on nostanut kannatustaan selkeästi, mutta lukuja voi silti pitää poikkeuksellisina.

Itse asiassa Suomen puoluekartta on kansainvälisessäkin vertailussa poikkeuksellinen, sillä neljän suuren puolueen järjestelmiä ei maailmalta ihan hirveän montaa löydy. Jo kolmekin pääpuoluetta käsittävä systeemi on, jos ei nyt harvinainen, niin ainakin epätyypillinen. Tavallisesti poliittinen kenttä rakentuu kahden pääpuolueen varaan, ja niitä avittamassa on yleensä epälukuinen määrä erilaisia pikkupuolueita. Suomen järjestelmässä on vielä sekin harvinaisuus, että puolueet eivät muodosta mitään lujia blokkeja, vaan periaatteessa kuka tahansa voi tehdä yhteistyötä kenen tahansa kanssa (poikkeuksena ehkä se, että vihreät ja perussuomalaiset eivät ilmoituksensa mukaan mene samaan hallitukseen). Esimerkiksi Ruotsissa sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen varaan rakentuva hallitus olisi mahdoton, mutta Suomessa tällainen järjestely on arkipäivää.

Puoluekannatukseen on perussuomalaisten nousun myötä tullut selvää aaltoliikettä. Välissä persut ehti käväistä jo suurimmankin puolueen paikalla, mutta on nyt hiipunut jaetulle kakkossijalle. Keskusta tuntuu ainakin väliaikaisesti nousseen murheen alhostaan, ja demarien käyrä taas on ollut eduskuntavaaleista saakka tasaisen laskeva. Kokoomus puolestaan on porskuttanut aika mukavasti koko ajan, mistä voi päätellä, että persujen kannatus on peräisin lähinnä demareilta ja keskustalta, ei niinkään ruiskukilta.

Tämä on oikeastaan täysin odotuksenmukaista. Jos pohdimme vanhaa Kolmea Suurta, niillä jokaisella oli oma, melko tarkkaan rajautunut kannattajakuntansa: hyvätuloiset äänestivät kokoomusta, duunarit demareita ja maaseudun ja haja-asutusalueiden väki keskustaa. Ei tämä jako mikään kiveen hakattu tietenkään ollut, mutta suuntaa-antava se kyllä oli. Sitten kartalle pompsahti perussuomalaiset, jonka agenda osuu jonnekin demareiden ja keskustan välimaastoon. Siellä on aluepolitiikkaa ja arvokonservatismia, mikä miellyttää keskivertomaajussia, ja toisaalta puhutaan pienituloisista ja vastustetaan herroja, mikä taas osuu ja uppoaa demareiden peruskannattajakuntaan. Stereotyyppinen kokoomuslainen, EU:hun myönteisesti suhtautuva hyvätuloinen, ei sen sijaan löydä persujen ohjelmasta mitään itselleen kovin läheisiä teemoja. Kyllä sieltä muutama arvokonservatiivi Soinin kelkkaan on hypännyt, mutta heitä ei vaikuta olevan kovinkaan monta. On siis luonnollista, että persujen nousu on syönyt nimenomaan demarien ja kepun kannatusta.

Ennustan nykyisen aaltoliikkeen lopputulokseksi, että jokin neljästä pääpuolueesta tippuu keskisuurten kastiin. Tällä hetkellä tuntuu olevan meneillään etsintävaihe: äänestäjät yrittävät päättää, onko uusi tulokas uskottava haastaja vanhojen puolueiden ylivallalle. Mikä äänestäjien päätös sitten ikinä tuleekin olemaan, on mielestäni luultavaa, että neljää puoluetta ei kärkikahinoihin mahdu.

Kokoomus säilyttää lähitulevaisuudessakin paikkansa suurten puolueiden joukossa, siitä ei juuri liene epäilystä. Suomessa kuitenkin on melko paljon niitä, jotka haluavat äänestää oikeistoa, eikä heillä eduskuntapuolueista oikein ole muuta uskottavaa vaihtoehtoa kuin kokoomus (voimme tässä yhteydessä unohtaa sen, että oikeasti kokoomuskin on maltillinen vasemmistopuolue). Kokoomuksen turvana on muista ainakin jossain määrin poikkeavan ideologian lisäksi se, että sillä, toisin kuin 16 prosentin kerholla, on eturivissään siedettäviä henkilöitä. Jyrki Katainen ja Alexander Stubb, Sauli Niinistöstä nyt puhumattakaan, herättävät äänestäjissä aivan eri tason luottamusta kuin Mari Kiviniemi ja Jutta Urpilainen. Timo Soini nauttii tietysti verraten suurta kansansuosiota, mutta hänen lisäkseen persujen ykkösketju koostuu melkein täydellisistä nobody-tyypeistä.

Putoaja löytyy siis kolmikosta persut-demarit-kepu.

Kaikissa näissä puolueissa vallitsee tällä hetkellä jonkinasteinen sisäinen hajaannus. Perussuomalaisten kenttä ei ole tyytyväinen siihen, miten Timo Soinin vaalikampanja hoidettiin, eikä myöskään ole epäröinyt kertoa sitä ääneen. Keskustan johto on vaihteeksi ilmiriidassa Paavo Väyrysen kanssa, mikä tuskin on omiaan ainakaan nostamaan puolueen kannatusta. Demarit taas ovat hätää kärsimässä, kun Mikael Jungner teki vaalituloksesta omat johtopäätöksensä ja löi punalipun tiskiin. Uusi puoluesihteeri pitäisi löytää jo toukokuuksi, ja minun mieleeni tulevien uskottavien vaihtoehtojen määrä on hyvin lähellä nollaa. Se puolue, joka onnistuu ensimmäisenä palauttamaan rivinsä järjestykseen, saa mukavan kilpailuedun lokakuun kuntavaaleihin.

Nämä vaalit tulevatkin sitten olemaan erittäin tärkeä suunnannäyttäjä, sillä niistä seuraava koitos - mikäli mitään odottamatonta ei tapahdu - on vasta kesän 2014 eurovaalit. Se puolue, joka töppää lokakuussa, on todellisessa vaarassa näivettyä pikkupuolueiden kastiin. Puolentoista vuoden kuiva kausi vaalitappio niskassa on ohdakkeinen polku.

Tuleeko perussuomalaisista uusi SDP tai uusi kepu, vai onnistuvatko nämä puolueet torjumaan persu-uhan? Sen näemme kuluvan vuoden aikana.